Miten sen nyt ilmaisisi hyvin? No, maailmassa on kahden sorttisia ihmisiä. On niitä, jotka napsuttelevat aina sormillaan jotain peruskomppia ja musiikkia kuunnellessaan keskittyvät sointiväreihin ja harmonioihin: heille musiikin kuuntelu tuntuu olevan jonkin sortin ylimaallinen kokemus muotoineen ja rytmeineen. Sitten on niitä, jotka eivät eläessään ole kuulleetkaan mistään sointiväreistä ja jotka vähät välittävät mistään melodioista: heille nuotit ovat sunnilleen yhtä helppolukuisia kuin mandariinikiina. Lieneekö tarpeellista mainita, että itse kuulun jälkimmäiseen kastiin.

Siis tietystikin musiikkia tulee kuunneltua ja se on varsin nautinnollinen kokemus, mutta kaikkein syvällisin olemus, jonka siitä saa poimittua on sanat, jotka eivät sitten taas ole niinkään syvällisiä omassa tapauksessani sikäli kun yleisimmin kuuntelemani radiokanava on Loop. Sen soittolista rakentuu noin kahdeksasta amerikkalaisesta massapop-kappaleesta, joita se soittaa aamusta iltaan.

Kaikki alkoi varmastikin vielä ihan pienenä, kun kotona kuunneltiin nauhalta (sanan varsinaisessa merkityksessä vielä silloin) niitä vanhoja tuttuja lastenlauluja. En voi rehellisesti sanoa Täti Moonikan tai Pienten sammakkojen vaikuttaneen lapsuuteeni mitenkään suuntaan eikä toiseen, ja silloin minulla on ollut vieläkin vähemmän käsitystä rytmeistä ja melodioista kuin nyt.

Myöhemmin tulivat koulun musiikintunnit, joilla pakotettiin soittamaan huilulla Ostakaa makkaraa. Uskoakseni koko Suomen kansa on yksimielisesti sitä mieltä, että nokkahuilun täytyy olla maailman turhin soitin, jonka käytön opetteluun tuhlaamme arvokasta aikaamme. Siis oikeasti: koska viimeksi kävit jollain eeppisellä loppuunmyydyllä nokkahuilukeikalla? Niinpä.

Myöhemmin koulun musantunnit muuttuivat ehkä hieman mielenkiintoisemmaksi, kun alettiin soittamaan oikeilla soittimilla. Tai olisivat muuttuneet, mikäli niitä olisi osannut soittaa.

Voisiko musiikki sittenkin olla juttuni?

Pari kertaa olen ihan aidosti yrittänyt antaa musiikille suuremman tilan elämästäni. Ihan ala-asteen alussa minut laitettiin pianotunneille. Liekö syynä ollut keskittymisen puute vaiko puhtaasti se, ettei minusta ole musisoijaksi. Tosin jo parin tunnin jälkeen kaikille kävi selväksi, ettei heillä tosiaankaan ollut käsissään jälleensyntynyt Mozart, vaan musiikillinen tunari ja siihen ne tunnit sitten jäivätkin. Viimeisin kerta oli viime vuoden lopulla, kun teinileffa Pitch Perfectin inspiroimana päätin ilmoittautua kuoroon. En tiedä, mitä odotin, mutten ainakaan sitä, mitä tapahtui. Kun saavuin ensimmäiselle tunnille tarmoa täynnä, luulin ensin eksyneeni eskariin. Pian kävi ilmi, että 10-20-vuotiaille laulajattarille tarkoitettu tyttökuoro koostui noin 7 henkilöstä ja minä ja mukaan raahaamani serkku olimme tosiaankin ainoat yli 10-vuotiaat koko kuorossa. Omaksi kunniakseni on mainittava, että kävin vieläpä lähes kaikilla tunneilla, joista olin etukäteen maksanutkin ja sinnittelin melkein loppuun saakka.

Yhteenveto

Tiedän, että musiikista on ihmisille todistetusti hyötyä. Käsitän, että joillekin se on elämä ja joitakin se auttaa läpi vaikean elämänvaiheen. Minusta se on varsin hieno asia, samalla tavalla kuin vaikka käytetyt iPhonet kin. Arvostan niitä ihmisiä, jotka ajattelevat musiikkia taiteena ja joilla tuntuu olevan jokin sisäänrakennettu rytmitajugeeni – joka minulta valitettavasti puuttuu. Tykkään aidosti kuunnella, kun joku musiikissa lahjakas esittelee taitojaan: oli sitten kyse laulamisesta tai soittamisesta, mutta itsestäni ei siihen syystä tai toisesta ole. Suhteeni musiikkiin rajoittuu siis pitkälti yksinlaulamiseen, kun muita ei näy mailla eikä halmeilla. Ja hyvä niin, koska se ei varmaankaan olisi kovin mukavaa kuultavaa. Kuitenkin ymmärrän myös, että kaikki eivät voi olla kaikessa hyviä. Jokaisella on taitomme. Musiikki ei lukeudu omiini, mutta olen iloinen, että se tekee päivittäin niin monen muun elämästä – jos ei hyvää – niin ainakin paljon siedettävämpää.